Realismia ja toivoa Milano–Cortinan olympialaisiin

Tänään käynnistyvät Milano–Cortina 2026 talviolympialaiset. Urheilun suuri näyttämö syttyy jälleen, ja maailma pysähtyy hetkeksi katsomaan, mihin ihminen pystyy, kun lahjakkuus, työ ja unelmat kohtaavat.

Silti huomaan ajattelevani poikkeuksellisesti: en oikeastaan odota näiltä kisoilta kovin paljon – ainakaan Suomen mitalipaineiden näkökulmasta. Toivon tietenkin jokaiselle urheilijalle onnistumista. Työ tämän hetken eteen on ollut valtava. Toisaalta realismi kuuluu urheiluun, ja se on usein armoton.

Suomi on talviurheilumaa historiansa perusteella. Meillä on lunta, latuja ja perinteitä. Enää se ei kuitenkaan riitä. Huippu-urheilu on tiedettä, valmennusta, olosuhteita ja resursseja. Muualla asiat tehdään hieman systemaattisemmin – ja se pieni ero näkyy tulostauluilla.

Maailmalla on urheilijoita, jotka lähtevät kisoihin käytännössä kultasuosikkeina: Johannes Høsflot Klæbo, Mikaela Shiffrin. He eivät hae mitalia – he hakevat kultaa. Suomelta tällainen lähes varma mitalikone puuttuu.

Siksi olen rehellinen: 2–3 mitalia olisi jo hyvä tulos. Ehkä hiihdosta, ampumahiihdosta, jääkiekosta – tai jostakin yllätyksestä. Urheilussa kaikki voi osua kohdalleen, mutta pelkän toiveen varaan ei voi rakentaa.

Silti olympialaiset ovat enemmän kuin mitalitaulukko. Ne ovat tarinoita, yritystä ja itsensä ylittämistä. Hetkiä, jotka muistetaan vielä vuosien päästä. Ehkä juuri siinä on myös suomalaisuuden ydin: emme ole suurin tai rikkain, mutta olemme sitkeitä.

Toiveeni on yksinkertainen: älkää pelätkö epäonnistumista, älkää pelätkö menestystä. Tehkää oma paras suorituksenne.

Se riittää. Ja joskus juuri se riittää pisimmälle.