Kun ahneudesta tulee hyve – mitä meille on tapahtunut?

Ahneus on vanha ilmiö, mutta sen nykyaikainen muoto tuntuu saaneen uusia kasvoja. Miksi joillekin mikään ei riitä? Onko todella niin, että joidenkin on saatava enemmän, jotta jotkut eivät saisi mitään? Raha, omaisuus ja jatkuva kasvun tavoittelu kiehtovat monia enemmän kuin koskaan – vaikka inhimillisyys ja yhteinen hyvinvointi jäävät usein jalkoihin.

Kun pörssiyritykset ja jopa julkinen puoli irtisanovat työntekijöitä, meno muistuttaa välillä villiä länttä. Korulauseet kaikuvat: kukaan ei jää yksin, kaikille tarjotaan muutosturvaa, tukea ja konsulttiapua. Silti moni kokee jäävänsä yksin, epävarmuuden ja pelon varaan.

Samaan aikaan meille vakuutetaan, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Miksi julkinen keskustelu pyörii lähes yksinomaan velan ympärillä – velkalaivassa, velkajarrussa ja velka-asteessa? Tuntuu kuin olisimme rakastuneet velasta puhumiseen. Eikö meillä todellakaan ole parempia aiheita, jotka loisivat toivoa ja auttaisivat ihmisiä jaksamaan arjessa?

Jos Suomi yhä haluaa olla pohjoismainen hyvinvointivaltio, miksi se ei kykene huolehtimaan vanhuksistaan? Miksi sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitus on jatkuvasti retuperällä? Väistämättä herää kysymys, ollaanko julkista terveydenhuoltoa hiljalleen ajamassa alas – tai ainakin tekemässä siitä karvalakkimallia niille, joilla ei ole varaa yksityisiin palveluihin.

Erityisesti minua huolestuttavat lasten ja nuorten syrjäytyminen, koulutusleikkaukset ja sote-palvelujen rahoituksen riittämättömyys. Yhtä lailla epäilen veronkevennyksiä, joiden todellinen hyöty valuu lähinnä hyväosaisille. Jos yhteiskunnan varat jaetaan epäreilusti, seurauksena on väistämättä eriarvoisuuden kasvu – ja se on tie, jota meidän ei pidä kulkea.

Vielä ei ole liian myöhäistä kääntää suuntaa. Meidän on päätettävä, haluammeko yhteiskunnan, joka palkitsee ahneudesta – vai Suomen, joka rakentuu oikeudenmukaisuuden, sivistyksen ja välittämisen varaan. Minä uskon, että valitsemme jälkimmäisen.